Lapsi syntyy perheeseen ja lähiympäristöön, missä puhutaan yhtä kieltä tai useampia kieliä. Jo ensimmäisestä päivästä lähtien ympäristö hukuttaa lapsen puheeseen – sillä kielellä, mitä puhuja jo osaa. Lapsi on oppijan osassa ja lähiympäristö puhuu kuten ennenkin. Jo kauan ennen kuin lapsi alkaa muodostamaan sanoja, läheiset oppivat ymmärtämään lapsen tarpeita.
Kun lapsi tarvitseekin oman kielen
Mikäli lapsi tulee tarvitsemaan puhetta korvaavaa ja tukevaa tapaa kommunikoida, niin se tarkoittaa useimmiten sitä, että kaikki lähiympäristössä joutuvat oppimaan jotain uutta. Tämä koskee myös vanhempia. Siinä vaiheessa, kun ilmenee että tarvitaan AAC-menetelmiä, lähiympäristö ja etenkin vanhemmat ovat jo oppineet kommunikoimaan lapsen kanssa. Itse asiassa kommunikointi voi arjessa tuntua pieneltä haasteelta, vaikka se tulevaisuudessa saattaa olla entistä suurempi haaste.
Paljon uutta samaan aikaan
Lähiympäristölle kyse ei ole ainoastaan pakosta oppia uutta kieltä. Samaan aikaan on usein muitakin rutiineja ja käytäntöjä, mitä pitää saada arjessa toimimaan. Näistä moni voi olla hyvinkin haastava. Edellä mainittujen lisäksi vanhempien tulee aloittaa sen ajatuksen työstäminen, että kaikki muuttuikin toisenlaiseksi.
Muutama sana kerrallaan
Uutta kieltä opitaan usein muutama sana kerrallaan. Niitä sanoja, joiden oppimiseen on olemassa motivaatio, on helpompi vahvistaa ja samalla kommunikaatio vuorovaikutteisena kokemuksena lujittuu.
Meillä jokaisella on tarve kommunikoida, mutta ymmärrys siitä, mitä vuorovaikutteinen kommunikaatio tarkoittaa, vaihtelee suuresti. Puhuva lapsi poimii ympäristöstään ne sanat, jotka kiinnostavat häntä eniten. Samaa ideaa käyttäen päästään nopeammin alkuun, mikäli lapselle, joka käyttää kuvia, on tehty keskustelukartta. Se sisältää hänelle tärkeitä ja mielekkäitä sanoja. Aina ei kuitenkaan ole niin helppoa tietää, mitkä sanat oikeasti kannustavat kommunikaatioon.
Yksi tai useampi, kenen kanssa kommunikoida
Mikäli haluamme, että useampi henkilö pystyy kommunikoimaan lapsen kanssa kuvakansion tai oikeiden tukiviittomien avulla, niin on hyvä miettiä, miten voisi antaa läheisten oppia uutta kieltä pienissä erissä. Lähtökohtana voi käyttää vaikka teemoja. Joku keskustelee vaatteista ja toinen kodin tavaroista. Tämä pätee sekä tukiviittomiin että kuvien käyttöön.
Puhuvalla lapsella on sanat jatkuvasti mukana. Sama koskee lasta, joka käyttää viittomia. Yltääkseen samaan kuvia käyttävän lapsen kanssa, on hyvä, että tärkeiden sanojen kuvayhdistelmä- tai kuvakohtaisia nippuja on esillä niissä paikoissa, joissa niitä käytetään. Niiden avulla on mahdollista ilmaista yksinkertaisempia tarpeita ja toiveita. Myös tilannekarttoja voidaan pitää sopivissa paikoissa. Ruokapöydällä ruokailuun liittyvää ja eteisessä pukeutumiseen liittyvää.
On hyvä myös muistaa, että mikäli vaaditaan liian nopeasti ja liian paljon, niin lähiympäristö tyytyy siihen, miten on kommunikoitu tähänkin asti. Ilmeet, äänet ja itse keksityt viittomat toimivat hyvin. Ongelma on, että ilman tulkkia harva ulkopuolinen ymmärtää. Samalla lapsi oppii, että kuvia ja oikeita viittomia ei tarvita, jotta tulisi ymmärretyksi. Ja isoisä jatkaa elekielellä jota ainoastaan hän ja lapsi ymmärtävät.
